Olen tässä oman parisuhteen sekä lähimmäisten parisuhteiden myötä huomannut kuinka jokin suurempi taho/kulttuuri/ yhteiskunnan odotukset velvoittavat meitä rakastamaan ja purjehtimaan rakkautta ylipursuavalla vaaleanpunaisella lautalla kohti punaista mökkiä, perunamaata ja loputtomia velvollisuuksia lapsien hankkimisesta naimisiin menoon, unohtamatta tietysti eläkeiässä järjestettäviä tallinanreissuja.

Jotkut onnekkaat ja viekkaat ovat tästä tietysti selvinneet vähemmällä, jotkut tarkoituksella ja jotkut... noh, jotkut epäonnisuuttaan. Älkää käsittäkö väärin, haluan itsekin joskus naimisiin, haluan joskus lapsia ja tallinan eläkeläispakettimatkat kuullostavat enemmän kuin jännittävältä. 

Mutta tällä hetkellä, jos joku minua kosisi, juoksisin kiljuen karkuun. Ajatus yhteisestä elämästä, omaisuudesta ja farmarivolvosta on jotenkin kauhea. Enkä ole ainut, joka ajattelee näin.

Ja mistä johtuu nuorten aikuisten keskuudessa oleva ihanne sinkkuudesta? En nyt yleistä, mutta moni tuntuu ajattelevan kuitenkin sinkkuna olemista enemmänkin helpotuksena kuin taakkana. Ainakin nuorten aikuisten keskuudessa. Tai ehkä sinkkuvillitys johtuukin itsenäisyyden ja oman elämän kontrolloimisen tarpeesta: pelätään läheisyyttä tai oman itsensä ja hallinnan menettämistä. Itsenäisyys tuo valtaa, voimaa ja rohkeutta. Hyvästä työpaikasta, vasta remontoidusta omakotitalosta tai urheiluautosta ei enää kannata luopua rakkauden tähden niin helposti. Ainahan tulee muita vastaan, joku joka viimein hyväksyy pankin rahoilla ostetun ylihinnoitellun urheiluauton, joka vie kaikki rahat, ajasta puhumattakaan. Vai tuleeko?

Mutta ihminen kuitenkin tarvitsee toista ihmistä rinnalleen, lämpöä ja rakkautta sekä tukea ja turvaa. Jotkut ehkä löytävät sen "oikean", jotkut ehkä tyytyvät vähempään. Ja mistä tietää kuka on se "oikea"? Ja mistä tietää, että milloin rakastaa ja milloin se on vain läheistä ystävyyttä tietyillä eduilla? 

Sinkkuja lohdutetaan sillä, että maailma on miehiä/naisia pullollaan, kyllä se sieltä vastaan tulee, kun vähiten odotat. Tuskin, epäilen. Et saa jos et annakkaan. 

​Emilie

Moikka vaan kaikille ajatteleville olioille!

Vihdoinkin sain aikaiseksi luoda blogin, josta olen jo kauan haaveillut! En ole mikään psykologian, oikean elämäntavan tms, asiantuntija enkä myöskään mikään kieliopin mestari, jotenka älkää ottako nokkiinne jos jokin ei teitä miellytä. 

Jospa kertoisin jotain itsestäni tähän alkuun. Oman yksityisyyteni vuoksi en kerro nimeäni taikka osoitetta. Eikä sillä ole mitään väliä. Sen verran voin kertoa, että olen parisuhteessa, syön melkein ihan mitä tahansa (luojan kiitos nopeasta aineenvaihdunnasta ja hyvistä geeneistä), rakastan tatuointeja, hamstraan vintagejulisteita/tauluja, nautin elämästä fyysisesti sekä henkisesti ja tykkään katsoa dokumentteja. 

Mutta jokatapauksessa, olen ollut hyvin kauan kiinnostunut ihmismielen- ja kehon kummallisuuksista; ajatuksista, käytöksestä, seksuaalisuudesta, parinvalinnasta jne. Ja tahtoisin jakaa tänne omia ajatuksiani, ihmetellä ja kysellä sekä pohtia, syvällisimmistä asioista ehkä jopa myös pinnallisiin.

 Saatan ehkä laitella kuviakin jännistä asioista upealla kamerakännykällä (jonka laatu ei ole parhaimmasta päästä). Myös kirjallisuutta, linkkejä, artikkeleita, videoita eli kaikkea mahdollista ja mielenkiintoista.

Emilie